Istuin. En oikeastaan ollut varma, mikä oli ajanut minut tähän. Puistonpenkki oli kylmä, samoin ilma ja vesipisarat, jotka taivas niskaani heitti. Katselin katulampun valossa, kuinka vesi kerääntyi penkin kiiltävän vihreäksi maalatulle pinnalle pieniksi lammikoiksi.
Mietin, miten olitkin saattanut tehdä sen. Sinä olit vain mennyt ja tehnyt, miettimättä sen kummemmin, miltä se minusta tuntuisi tai mitä siitä seuraisi. Mutta olin päättänyt unohtaa, ja sitten unohdin.
Parvekkeesi ovi aukesi narahtaen. Käännyin katsomaan ylös. Tupakkasi savu alkoi nousta seinää pitkin taivaalle. Et huomannut minua, et katsonut alas. Tuijottelit sateista, pimeää taivasta, tiesin sen vaikka en nähnytkään sinua. Se oli sinulla tapana.
Menit takaisin sisään ja nukkumaan, täysin tiedottomana minusta.
Aamu sarasti. Kello seitsemän kolmekymmentäkaksi tulit kerrostalon ovesta ulos kosteaan ilmaan. Nousin ylös, tunsin kuinka vesi valui epämukavasti selkääni pitkin. Pysähdyit oven viereen, annoit sen mennä kiinni. Tupakkaa etsinyt kätesi unohtui takin taskuun, kun huomasit minut. Tuijotit aikasi. Sitten hymyilit helpottuneesti ja tulit luokseni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti