Aurinko

Aurinko paistaa. Se on jo aikaa sitten päättänyt lakata valaisemasta siltä päivältä, mutta on vielä siirtymässä taivaanrannan taa. Ilta-aurinko on petollinen, opetti äiti aina. Iäkäs mummo köpöttelee portin ohitse kävelykeppineen ja mumisee itsekseen vanhoja aikoja muistellen.

Mummo ei huomaa ohittamansa pihan keinussa istuvaa tyttöä. Tyttö tuijottaa mummoa, ja kun tämä on kohdalla hän nostaa sylissänsä olevan filmikameran ja räpsäisee kuvan. Mummo havahtuu hiukan, mutta päättää sitten, ettei kuullut mitään, ja jatkaa matkaansa.

Tyttö lataa kameransa. Hän istuu ja odottaa. Tien toisella puolella niityn kukan nostavat päätään kohti auringon viimeisiä säteitä, ennen sen maihin painumista.

Lopulta kukat ja valo nukahtavat. Tyttö menee sisälle hämärtyneeseen taloon, jättää kameransa ja kenkänsä eteiseen.
Illan tunnelma tuntuu keittiön tuoksussa. Vanhat, tammesta rakennetut portaat narisevat askeleiden alla, kun hän menee yläkertaan. Pian hän on jo valkoisten lakanoidensa keskellä, maailman ihanimmissa ja suurimmissa seikkailuissa.

Aurinko

Kävelin harmaassa massassa. Pilvet olivat minussa, minä olin pilvissä. En uskaltanut kohdata niitä, en katsonut ylös. Massa roikkui silmieni kohdalla, en nähnyt mitään.
Kävelin harmaudessa ylös mäkeä. Tie oli harmaa. Taivas oli harmaa.

Tuuli katseli minua taivaalta. Sitten se hymyili iloisesti ja päätti viedä pilvet pois.

Mäen päällä käännyin katsomaan taakseni, ja hoksasin taivaan, joka pälyili puiden takaa. Se oli sininen. Vilkaisin taas toiseen suuntaan. Harmaa. Ja takaisin sininen. Pysähdyin katsomaan. Pilvet liikkuivat nopeasti, ja oli kuin maapallo olisi pyörinyt liikkumattomien hahtuvien muodostaman piirin sisällä, siirtyen kohti sinistä.

Jatkoin matkaani nenä kohti taivasta. Jos joku olisi tullut vastaan, olisin luultavasti kävellyt päin.

Parin minuutin kuluttua pilvet olivat siirtyneet jo kauas, melko lähelle taivaanrantaa. Siinä vaiheessa ne alkoivat saada hopeareunuksen. Katselin auringonvalon pilkahduksia sinistä ja valkoista vasten. Pysähdyin taas, melko aukealle paikalle niin, että näin auringon säteet kuusen ja männyn välistä.

Sitten taivas tipahti niskaani. Puut syttyivät ja paloivat. Maa räjähti. Minä itkin, ja sitten lähdin juoksemaan, samoin teki aurinko, ja minä juoksin kohti aurinkoa ja aurinko juoksi kohti minua, menin läpi pilvien ja törmäsin siihen. Ja aurinko törmäsi minuun.

Minä muutuin tuleksi ja valoksi, aurinko poltti minut tuhkaksi ja minä olin säde ja sitten aurinko törmäsi maahan. Ja maa räjähti uudelleen enkä minä enää tiennyt mitään muuta, kuin että halusin ikuisesti olla auringonsäde.

Tapaa minut aamulla

Istuin. En oikeastaan ollut varma, mikä oli ajanut minut tähän. Puistonpenkki oli kylmä, samoin ilma ja vesipisarat, jotka taivas niskaani heitti. Katselin katulampun valossa, kuinka vesi kerääntyi penkin kiiltävän vihreäksi maalatulle pinnalle pieniksi lammikoiksi.
Mietin, miten olitkin saattanut tehdä sen. Sinä olit vain mennyt ja tehnyt, miettimättä sen kummemmin, miltä se minusta tuntuisi tai mitä siitä seuraisi. Mutta olin päättänyt unohtaa, ja sitten unohdin.
Parvekkeesi ovi aukesi narahtaen. Käännyin katsomaan ylös. Tupakkasi savu alkoi nousta seinää pitkin taivaalle. Et huomannut minua, et katsonut alas. Tuijottelit sateista, pimeää taivasta, tiesin sen vaikka en nähnytkään sinua. Se oli sinulla tapana.
Menit takaisin sisään ja nukkumaan, täysin tiedottomana minusta.
Aamu sarasti. Kello seitsemän kolmekymmentäkaksi tulit kerrostalon ovesta ulos kosteaan ilmaan. Nousin ylös, tunsin kuinka vesi valui epämukavasti selkääni pitkin. Pysähdyit oven viereen, annoit sen mennä kiinni. Tupakkaa etsinyt kätesi unohtui takin taskuun, kun huomasit minut. Tuijotit aikasi. Sitten hymyilit helpottuneesti ja tulit luokseni.